Voimakuvia

Viimepäivien hopun keskellä on ulkoilu ja luonnosta nauttiminen jäänyt kokonaan. Tai ei nyt ihan kokonaan, sillä olenhan saanut ihailla upeita, aavemaisen sumuisia aamuja ja ilta-auringon kultaamia pilvimuodostelmia - tosin pääasiassa kovaa kiitävän junan ikkunasta.

 

Nyt kun on viikonloppu ja lupa hieman hengähtää, päätin kaivaa esille viime kesän Italian-kuvia (ennen kuin lähden ulos nauttimaan kauniista syyspäivästä). En ole Eurooppaa pidemmälle reissannut, mutta tehtyjen matkojeni kokemuksella voin sanoa, että Italiasta olen kokenut löytäneeni mielenmaisemani - enkä nyt vähättele yhtään kaunista kotimaatamme.

 

Alla muutamia kuvia, joita voisin kutsua tämän hetken voimakuvikseni. Ne paitsi tuovat mieleen loman ihanan kiireettömyyden, mutta myös muistuttavat, miten paljon kaunista ympäriltämme löytyy.

Auringonlasku

 

 Valo

 

 

 

Hiljaisuus

 

 

"Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa"

 

 

 

Syksyn kauneutta ilmassa

En ole ollut mielestäni erityisen syksyihminen, mutta iän myötä huomaan pientä muutosta tapahtuneen.

Syksyn tullen harvenee suurin innostus puuhastella puutarhassa, kun sen sijaan metsä sienineen, marjoineen, ruskan sävyineen ja kaikkine muine kauniine yksityiskohtineen saavat minut liikkeelle aina tilaisuuden tullen.

Vesipisaroiden koristelemat hämähäkinseitit
ovat kiehtovia taideteoksia.

Viime viikonloppuna saimme ihanan mahdollisuuden käydä ystäviemme mökillä. Oli kutkuttavaa lähteä, kun tiesi mm. pääsevänsä paikallisiin metsiin sieniä etsimään.

Satumetsä.

Ystävämme veivät meidät metsään, jossa oli pääosin kuusia ja pehmeän upottavaa sammalta. Metsässä oli myös leveähkö, jyrkkä rinne, jonka alapuolella oli kostea notkelma. Kyseisestä notkelmasta löysimme mahdottoman apajan mustatorvisieniä, joista todisteena myös kuva.

Tässä minun sienisaaliini.

Kaiken kukkuraksi saimme koko sienikasan itsellemme, koska ystäviemme mukaan heillä alkaa olla sieniä jo riittämiin. Kiitollisin mielin otimme toki sienet vastaan, ja täällä kotona olen näitä kymmeniä litroja nyt yrittänyt kuivatella, niin saunan lauteilla kuin kiertoilmauunissakin. Hyvin ovat jo kuivuneet parissa päivässä.

Tyttäret vähän vihjailevat, että joka puolella kotia leijuu nyt sienien haju. Viittaan hymyillen kintaalla, sillä tiedän heidänkin nauttivan niistä sieniruuista, joita tästä sadosta valmistamme.

Kaunis kiitos myös taitavalle kutojalle, Sarille, kauniista sukista, jotka varmasti tulevat lämmittämään metsäretkilläni!

Yhdeksän hellahuonetta

Yhdeksän hellahuonetta ja hyppysellinen nostalgiaa - mm. näillä sanoilla kuvataan Työväenasuntomuseota, joka kuuluu Helsingin kaupunginmuseoihin. Tämä viehättävä museo sijaitsee vuonna 1909 valmistuneessa puutalossa Helsingin Alppilassa, lähellä Linnanmäkeä ja Kulttuuritaloa.

Museokierros tehdään aina oppaan johdolla, eikä käynti maksa mitään. Sanoisin, että se on tänä päivänä suorastaan ylellistä!

 

Kuulin museon olemassaolosta ensimmäisen kerran työkaveriltani noin viikko sitten. Kuluneena lauantaina jo sitten olinkin siellä mieheni kanssa tutustumassa museon pieniin hellahuoneisiin, jotka on sisustettu talossa eri aikoina eläneiden asukkaiden kodeiksi.

 

Jätteiden lajitteluohjeita.

Museotalon hellahuoneet antoivat aavistuksen siitä, millaisissa oloissa Helsingin kaupungin omat työntekijät ovat asuneet 1900-luvun alkupuolelta aina 1980-luvulle asti. Pieniä koteja, mutta useimmiten suuria perheitä. Vähälläkin tultiin toimeen, kun ei ollut vaihtoehtoja.

Tässä asunnossa eleli leskirouva seitsemän lapsensa kanssa.

Näkymä 1980-luvun hellahuoneesta.

 

 

Pihapiirin sanotaan olevan Helsingin harvoja säilyneitä puutalopihoja. Piha on tavallista avarampi, koska arkkitehti oli sijoittanut halkoliiterit ja käymälät kellareihin. Yleensä puuliiteri, pesutupa, käymälä ja vajat olivat sijainneet pihan perällä. (lähde: Työläispihojen kasveja -esite, Työväenasuntomuseo).

Pihapiirin historiallinen kukkapenkki tutustuttaa Helsingin
puutalopihojen perinteisiin koristekasveihin.

Jos kiinnostuit, niin vielä ehdit käydä tutustumassa museoon, joka sulkee ovensa 23.10.2016. Jos et pääse paikalle, voit katsella museoesittelyä, joka on kuvattu 360°-kameralla. Tästä linkistä pääset Työväenasuntomuseon sivuille.

Suuntana sienimetsä

Maltan tuskin odottaa, että pääsemme kohta hyppäämään autoon ja köröttelemään Sipoon suuntaan sienimetsään! Sitä ennen koukataan vielä hakemaan vanhin tytär mukaan.

Olen nyt parina viikonloppuna - ja viikollakin - käynyt sienessä kotimme viereisessä metsässä. Sinne on niin helppo pyörähtää työpäivänkin jälkeen. Ei muuta kuin sivupihan portti auki, niin olet jo metsässä. Tarkemmin ajatellen, se on aika ylellistä.

Eilen löysin taas jonkin verran suppilovahveroita.

Tänään en olekaan menossa yksin, vaan lähden matkaan lähes täydellisessä seurassa. Miten niin lähes? No siten, että mukaan ei lähde ihan koko perhe, sillä nuorimmainen tytär halusi jäädä kotiin. Kaksi kolmesta tyttärestä, aviomies ja minä on kuitenkin jo erinomainen saldo silmäpareja sieniä etsimään.

Ja kun metsäretkelle lähdetään, pakataan mukaan myös asiaankuuluvat eväät (kuten pakattiin silloinkin, kun lapset olivat pieniä). Termarikahvit, vettä, ruisvoileivät ja vähän hedelmiä. Niitä on sitten mukava mutustella, kunhan sopiva paikka löytyy.

 

Lisäksi mukaan pakataan sienikirja, joka auttaa sienien tunnistamisessa tarvittaessa.

 

Kyseinen Sipoon metsäkolkka on tullut meille tutuksi jo ajoista, jolloin lapsetkaan eivät olleet syntyneet. Sinne veri vetää aina uudestaan, sillä metsä on kaunis kuin mikä: kallioista maisemaa, polkuja, lampia, pehmeää sammalta, kuusia ja koivikkoa - ja raitista ilmaa.

Heräisivät jo, niin päästäisiin lähtemään!

Leppoisaa sunnuntaita!

Puuhastelua pihapiirissä

On ollut sopivasti työntäyteinen viikonloppu, johon on mahtunut kukkapenkkien kitkemistä, vähäistä sadonkorjuuta ja piipahdus metsässä sienitilannetta katsastamassa.

Kaikki edellä luettelemani tehtävät tuli tehtyä löysin rantein - niin, että homma tuntui mukavasti mielekkäältä. Kun vielä aurinkokin sattui ihanasti lämmittämään viimeviikkoisen sateen ja syksyisen viileyden jälkeen, niin mikäpä tässä oli puuhastellessa.

Pihan sato oli nopeasti kerätty. Keräsin kymmenkunta komeaa raparperin vartta, joista osan laitoin pilkottuina ja hieman sokeroituina pakastimeen. Osasta tein piirakan, joka maistuu aina ihanasti kesälle.

Lisäksi keräsin loppuja lehtikaalin lehtiä, jotka niinikään pakastin. Lehtikaali on helppo käsitellä pakastettuna: taputtele tai pusertele pussissa olevat jäädytetyt lehtikaalin lehdet silpuksi. Samalla irtoavat myös paksut lehtiruodit.

Katsastin myös ruusu- ja härkäpapujen tilanteen - ja minuapa odottikin yllätys: yksi ainoa palko (ainakin toistaiseksi) löytyi, mutta sepä olikin sitten tosi komea. Pituutta peräti 34 senttiä - pitihän se oikein mitata, kun oli niin valtava.

Kun kesä alkaa kääntyä syksyyn, minulle tulee tarve päästä metsään niin usein kuin mahdollista. Nautin metsän hiljaisuuden lisäksi suuresti sienestämisestä, joten tänään sunnuntaina jätin kotipihan hetkeksi ja piipahdin vaihteeksi lähimetsässä. Saldona muutamia kantarelleja ja litran verran suppilovahveroita. Pienimmät suppikset jätin suosiolla vielä metsään kasvamaan.

Pehmeä, upottava sammal on miellyttävä kävellä.

Nämä saavat kasvaa vielä vähän kokoa.

Mustikoita on metsässä edelleen tosi paljon. ja kosteikkoalueilla ne ovat lähes pensasmustikan kokoisia. Nyt mustikoita olisi helppo kerätä, sillä osa varpujen lehdistä on jo varissut. Minä keräsin niitä vain suuhuni, ja hyvälle maistuivat!

Haluan vielä loppuun laittaa valokuvan kallionauhuksesta, jonka kauniit, oranssinkeltaiset kukat ovat houkutelleet tänä viikonloppuna runsaasti neitoperhosia. Kyllä on ollut ilo seurata näitä näyttävän värikkäitä kaunokaisia! 

Nyt on kello paljon ja täytyy alkaa orientoitua huomiseen työpäivään. Hyvää alkavaa viikkoa sinulle!

Viisi maata

Palasimme Italian-lomaltamme lähes viikko sitten, mutta arjen koitettua on matka tuntunut olevan muisto vain.  Nyt sade vihmoo kodin ikkunoita ja on niin hämärää, että on aika fiilistellä aurinkoisilla lomakuvilla.

Viisi maata, Cinque Terre, on viiden kylän muodostama kokonaisuus, joka sijaitsee Ligurian maakunnassa, länsirannikolla. Se oli ensimmäisen viikkomme ehdoton kohokohta. Kylien nimet ovat  pohjoisesta etelään päin tultaessa Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomaggiore.

Matkasimme parin päivän majapaikastamme, La Speziasta, paikallisjunalla Vernazzaan. Noin vartin kestävästä junamatkasta suurin osa taittui tunneleissa, mutta ajoittain vilahtivat turkoosi meri, upeat vuorenrinteet ja kirkas auringonpaiste. Välillä näkyi nopea häivähdys vuorenkainalossa tai rinteissä olevista kylistä. Oli lupa odottaa jotakin hienoa!

Kylien väliä voi kulkea nopeasti junalla, hitaammin nautiskellen veneellä tai reippaillen kylien välisiä polkuja pitkin. Helle oli aikamoinen, mutta halusimme kokeilla ainakin yhtä reittiä kävellen eli lähdimme matkaan Vernazzasta kohti Cornigliaa.

Sitä ennen piti ihailla kaunista Vernazzaa niin maan tasalta kuin hieman ylempääkin. Miten puhdas ja turkoosi meri voikaan olla! Pastellinväriset talot olivat kuin suoraan jostakin maalauksesta.

 

Matkaa Vernazzasta Cornigliaan oli noin kolme kilometriä, mutta sen kävelemiseen meni meillä liikkumaan tottuneillekin noin puolitoista tuntia. Alkumatka kiivettiin jyrkkää rinnettä ylös pitkin ikiaikaisia kiviä, jotka muodostivat eräänlaisen portaikon.

Kivikorit tukivat rinteitä.

Reitti oli merkitty puna-valkoisin merkein.

Välillä reitti sukelsi puiden ja pensaiden siimekseen, joten toivottu varjo viilensi mukavasti. Ajoittain taas turkoosi meri välkkyi upeana allamme. Kiireisimmät (tai hyväkuntoisemmat) menivät ohi, ja vastaantulijoita väisteltiin. Ajoittain sai kulkea ihan rauhassa.

Mitä pidemmälle pääsimme, sen mukavammin alkoi sujua, sillä suunta lähti vähitellen hieman alaspäin, ja hetkeksi taas ylöspäin, kunnes lopulta silmiemme eteen avautui uusi kylä, Corniglia.

 

Cornigliassa nautimme ansaitut, huurteiset oluet ja kiertelimme ottamassa valokuvia. Kaunis kylä tämäkin, mutta jostakin syystä pidin Vernazzasta enemmän.

 

Matkamme jatkui vielä junalla kohti viimeistä kylää eli Riomaggiorea. Siinä vaiheessa oli tärkeintä löytää ruokapaikka, sillä nälkä oli kiljuva. Nälkä lähti pasta-aterioilla, jotka olivat italialaisittain maukkaat.

Ruuan jälkeen pyörähdimme vielä katsomassa merenrannalla keikkuvia veneitä ja väistelemässä muita turisteja. Kuumuus alkoi tehdä tehtävänsä, joten oli aika palata junalla majapaikkaamme La Speziaan.

Tässä vaiheessa lomamatkamme oli vasta alussa.