Syksyn kauneutta ilmassa

En ole ollut mielestäni erityisen syksyihminen, mutta iän myötä huomaan pientä muutosta tapahtuneen.

Syksyn tullen harvenee suurin innostus puuhastella puutarhassa, kun sen sijaan metsä sienineen, marjoineen, ruskan sävyineen ja kaikkine muine kauniine yksityiskohtineen saavat minut liikkeelle aina tilaisuuden tullen.

Vesipisaroiden koristelemat hämähäkinseitit
ovat kiehtovia taideteoksia.

Viime viikonloppuna saimme ihanan mahdollisuuden käydä ystäviemme mökillä. Oli kutkuttavaa lähteä, kun tiesi mm. pääsevänsä paikallisiin metsiin sieniä etsimään.

Satumetsä.

Ystävämme veivät meidät metsään, jossa oli pääosin kuusia ja pehmeän upottavaa sammalta. Metsässä oli myös leveähkö, jyrkkä rinne, jonka alapuolella oli kostea notkelma. Kyseisestä notkelmasta löysimme mahdottoman apajan mustatorvisieniä, joista todisteena myös kuva.

Tässä minun sienisaaliini.

Kaiken kukkuraksi saimme koko sienikasan itsellemme, koska ystäviemme mukaan heillä alkaa olla sieniä jo riittämiin. Kiitollisin mielin otimme toki sienet vastaan, ja täällä kotona olen näitä kymmeniä litroja nyt yrittänyt kuivatella, niin saunan lauteilla kuin kiertoilmauunissakin. Hyvin ovat jo kuivuneet parissa päivässä.

Tyttäret vähän vihjailevat, että joka puolella kotia leijuu nyt sienien haju. Viittaan hymyillen kintaalla, sillä tiedän heidänkin nauttivan niistä sieniruuista, joita tästä sadosta valmistamme.

Kaunis kiitos myös taitavalle kutojalle, Sarille, kauniista sukista, jotka varmasti tulevat lämmittämään metsäretkilläni!

Iloisia löytöjä lähimetsässä

Tänään oli hyvä päivä, sillä tein iloisia löytöjä lähimetsässämme.

Lähdin sienikorin kanssa toiveikkaana etsimään täydennystä eilen löytämiini kantarelleihin. Kävelin noin 300 metriä kotiportilta, mutta yksikään kantarelli ei osunut tänään silmiini.

Sen sijaan löysin kantarellien heimoon kuuluvia herkullisia mustatorvisieniä, jotka kasvoivat noin neliön kokoisella alueella. Näky oli uskomaton, sillä niitä oli paljon! En ollut koskaan aikaisemmin löytänyt mustatorvisieniä tästä metsästä, mikä teki löydöstä vielä iloisemman yllätyksen. 

Kotimatkalla meinasin kompastua - mutta en suinkaan puunjuureen, vaan patjan jousistoon.
Se oli osittain hautautunut maahan, enkä siksi ollut huomannut sitä. Kyseessä oli ilmeisesti lapsen patjan jäänteet, sillä jousiston korkeus oli vain noin metrin.

Kaivoin patjan rangan maasta ja tarkasteltuani sen kunnon tiesin sille löytyvän tärkeän tehtävän kotipihalta. Niinpä lähdin tyytyväisenä kotia kohti jousisto toisessa ja sienikori toisessa kädessä.

Olin myös iloinen, että olin samalla tehnyt ekoteon, sillä näin sain metsäämme edes hieman siistimmäksi. Valitettavasti tähänkin metsään on roudattu jos jotakin romua. En opi ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät voi samalla vaivalla viedä jätteitään niille tarkoitettuihin paikkoihin... murr, murr.

Melkein kotona, joka häämöttää jo puiden takaa.

Jousiston tärkeä tehtävä on toimia keväällä ostamani kärhön tukena. Olin istuttanut kärhön pelkän heinäseipään varaan, joka ei tue kärhöä riittävästi. Nyt kärhö voi vapaasti kieputella itsensä patjan rangan joukkoon. Hauska idea, mutta ei suinkaan oma keksintöni.

Sienet on nyt puhdistettu ja valmiina kuivatettaviksi.
Ihania herkkuja!