Eläköön metsä!

Sain tiistaina puhelun nuorimmalta tyttäreltä. Viestittelemme yleensä pääasiassa WhatsAppin kautta, joten arvelin, että nyt on joko sattunut jotakin tai asia on kiireellinen.

Ensimmäinen arvaukseni osui oikeaan, sillä oli sattunut jotakin. Jotakin, johon reagoin puhtaasti tunnepohjalta, joka kosketti ja pani tirauttamaan myös kyyneleitä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti maininnut, että asumme metsän vieressä. Metsän, joka on tullut lähes 20 vuoden aikana tärkeäksi perheellemme. Tämä suurehko metsä on tärkeä myös kylämme muille asukkaille. Siellä kuljetaan koirien kanssa, lenkkeillään, sienestetään tai muuten vain nautitaan metsän rauhasta ja lintujen laulusta.

Metsä oli aikanaan mukava leikkipaikka meidän kolmelle tyttärellemme. "Saatte mennä niin pitkälle, että kodin pitää vielä näkyä. Menkää vaikka leikkikiven luokse.", sanoin lapsille, kun haikailivat välillä oman pihapiirin ulkopuolelle. Leikkikivi on suurehko, vähän kulmikas lohkare, joka on kuitenkin päältä tasainen. Siinä oli lasten mukava istuskella, syödä eväitä tai kiipeillä.

Koska käyn usein metsässä nauttimassa hapekkaasta ilmasta ja keräämässä energiaa, ovat polut, kivet ja kannot tulleet hyvinkin tutuiksi. Samoin kohdat, joista löytyy sieniä - tai mustikoita. Olenkin jakanut tätä onneani myös blogini kautta. Tämän tekstin alla linkit muutamiin metsää koskeviin blogeihini.

Palataan takaisin tyttäreltä saamaani puheluun. Hän oli havahtunut metsästä kuuluviin ääniin lukiessaan kirjoituksiin. Hänen ikkunastaan näkyy metsään, joten nopealla vilkaisulla selvisi, että "meidän metsää" (oikeasti on seurakunnan metsä) oltiin parhaillaan kaatamassa. Työkone kaatoi puita talomme kohdalta rytisten.

Illalla kotiin tultua avasin metsään johtavan portin, jonka takana odotti lohduton näky. Reilun sadan metrin päässä näin lisäksi parkissa työkoneen, joka lymyili piilossa kuin pahantekijä. Odotettavissa oli, että työ oli vasta alussa ja jatkoa tulee seuraamaan.

Tänään lauantaina metsästä kuuluu jälleen työkoneiden ääniä. Kiirettä tuntuu siis pitävän, ajattelin!

Kävimme mieheni kanssa katsastamassa, missä tilanteessa nyt ollaan. Näytti, että lähes kaikki koivut oli kaadettu. Pystyyn oli jätetty suuria kuusia, mäntyjä ja pienempiä, sekä joitakin suurempia lehtipuita. Sentään joitakin puita, joihin metsässä pesineet lukuisat linnut voivat tulla pesänsä rakentamaan. Mutta pahalta se kuitenkin näyttää; niin raiskatulta ja kovin paljaalta.

Tältä näytti yksi metsän suurimmista poluista viime syksynä.

Tältä polku näyttää nyt.



Kotiin vievän polun merkkikoivu oli vaurioitunut.

Kaadettuja puita on kuljetettu tien varteen odottamaan jatkokuljetusta.

Kotipihalle saavuttuamme huuteli naapurinrouva aidan toiselta puolelta. Hän oli puiden kaatoa seurattuaan aktivoitunut ja soittanut kaupungin kaavoituspuolelle, josta kerrottiin kyseessä olevan harvennushakkuut. Yllättävää kyllä, se tavallaan lohdutti. Metsään oltiin nimittäin kaavailtu uutta asutusaluetta, jota valtuusto ei iloksemme ollutkaan hyväksynyt.

Näin saimme ainakin joitakin vuosia lisää nauttia metsästä, tai siitä, mitä lopulta jäljelle jätetään.

Eläköön metsä!

 

Linkit aikaisempiin "meidän metsää" koskeviin postauksiin:

Metsään mieleni tekevi
Puuhastelua pihapiirissä
Luonto on valmistautunut talven tuloon

Inspiraatiota odotellessa

Taideharrastukseni on ollut naftaliinissa jo reilusti yli kaksi vuotta. Sitä ennen harrastuksiini sisältyi mm. taideterapiaopintoja, neljävuotinen Taiteen perusopinnot -kokonaisuus sekä yksittäisiä kuvataidekursseja. Intoa taisi olla enemmän kuin taitoja - mutta hauskaa ja elämyksellistä oli!

Kun opiskelin viherrakentaja-artesaaniksi vuosina 2013-2015, lopetin silloisen kuvataideharrastukseni eli öljyvärimaalauksen. Tuntui, että käsillä tekemistä ja luovuutta oli opinnoissa jo sen verran, ettei puhtia riittänyt enää maalaamiseen.

Museokorttien ansiosta olemme juosseet mieheni kanssa erilaisissa näyttelyissä ja museoissa vuoden aikana enemmän kuin olisimme arvanneet. On tullut nähtyä satoja erilaisia teoksia, joiden ansiosta innostus maalausharrastuksen elvyttämiseen on varmasti osittain alkanut pulputa.

Tänään kävimme jälleen upeassa näyttelyssä, jonne ei tarvinnut edes Museokorttia. Näyttelyyn pääsi ilmaiseksi, mikä oli iloinen yllätys! Paikka on kauniin luonnon helmassa sijaitseva tyylikäs Gumbostrand Konst & Form. Tästä linkistä pääset tarkastelemaan Gumbostrandin sivuja.

Ihastuin näyttelyn kauniisiin ja puhutteleviin luontokuviin, jotka olivat pääosassa tänään päättyneessä Luontoon-näyttelyssä.

(Markus Varesvuo)

(Hannu Laakso)

Jos ihastuin näyttelyn luontokuviin, niin suorastaan hullaannuin Kristina Elon taidokkaasti maalaamiin, humoristisiin tauluihin. Kiertelin ja kaartelin, kuvasin ja tutkin. Ihmettelin, miten kiehtovasti, luovasti ja puhuttelevasti joku osaakaan maalata. Osaisinpa minäkin!

Kotiin palattuamme tein inventaarion yläkertamme käyttöullakolla, jonka varastotilaan olen vuosien aikana säilönyt mm. erilaisia taitelijatarvikkeita, valmiita tauluja, taulupohjia jne. Nopean pikasiivouksen tuotoksena moni valmis tauluni päätyi joko roskiin tai hyödynnettäviksi uusien taulujen pohjina. Maalaustarvikkeitakin näytti olevan riittävästi.

Nyt sitten vain odottelen sitä inspiraatiota.

Kylässä Kekkosilla

Museokorttien ansiosta tulimme käyneeksi tänään mieheni kanssa ensimmäistä kertaa Tamminiemi-museossa. Tamminiemi on toiminut vuodesta 1940 alkaen kaikkiaan kolmen presidenttimme virka-asuntona, mikä hieman yllätti. Olin aina yhdistänyt Tamminiemen vain presidentti Kekkoseen. Toisaalta - luulin myös lapsena (ehkä monen muun lailla?), että presidentti on synonyymi Kekkoselle.

Presidenttiparin valokuvat olivat salissa, flyygelin päällä.

Virka-asuntonaan Tamminiemeä pitivät presidentit Risto Ryti, Carl Gustaf Emil  Mannerheim ja Urho Kekkonen (1956-1982). Oppaan mukaan presidentti Paasikivi oli sen sijaan viihtynyt paremmin presidentinlinnassa, koska Paasikiven mielestä Tamminiemi oli liian kaukana maaseudulla.

Kun Urho Kekkonen erosi presidentin tehtävästään, sai hän oikeuden jäädä asumaan Tamminiemeen. Museokäyttöön Tamminiemi avattiin joulukuussa 1987 presidentti Urho Kekkosen kuoleman jälkeen.

Kaunis jugend-tyylinen Tamminiemi seisoo hienolla paikalla, meren rannalla - ihan Seurasaaren vieressä.

Museo esittelee presidentti Kekkosen virka-asunnon, joka on osittain sisustettu 1970-luvun ajan hengen mukaisesti. Osa huonekaluista edusti myös huomattavasti vanhempaa tyylisuuntaa, joten tyylillisesti Tamminiemi vaikutti sopivasti kodikkaalle. Tamminiemessä oli myös runsaasti esillä kotimaisten taiteilijoiden teoksia sekä tuliaisia eri maiden valtionpäämiehiltä.

Alakerrassa sijaitseva presidentin työhuone.

Alakerran sali, jonka huonekaluista osa oli tuotu presidentinlinnasta.
Oikealla ruokailuhuone, jossa Kekkonen nautti
täsmällisesti lounaan kello 12 ja päivällisen kello 18.

Yksityiskohta salista.

Yläkerta oli presidenttiparin yksityiskäytössä.
Aulassa mm. Eero Aarnion klassikko, pallotuoli sekä
seinällä Essi Renvallin reliefi.





Kekkoset olivat ahkeria lukemaan. Kirjakaappeja olikin joka puolella.
Kuva on yläkerran aulasta.



Presidentin makuuhuone, joka oli varsin vaatimaton.
Käytävän toisella puolella oli rouva Sylvi Kekkosen makuuhuone.

Yläkerrassa oli kaunis ikkuna, josta oli näkymä merelle.
Pitkän pöydän ääressä presidenttipari
tapasi ruokailla läheistensä kanssa.

Käynti Tamminiemessä oli mielenkiintoinen tuulahdus historiaa. Mukava oli myös kuulla Tamminiemen kuulumiset oppaan kertomana. Opastettu kierros kesti vajaan tunnin.

Gluteeniton näkkäri, joka meinasi viedä kielen mennessään

Sain työkaveriltani joululahjaksi itsetehtyä näkkäriä, joka meinasi viedä kielen mennessään. Se oli niin hyvää, että piti saada lisää. Siispä kysyin kaverilta, miten tätä maukasta näkkäriä valmistetaan.

Näkkäri sisältää runsaasti siemeniä.

Sain kuulla, että kyseessä on gluteeniton siemennäkkäri, joka ei pelkästään maistu hyvälle, vaan jonka valmistus on myös helppoa. Osta Lumina-tuoteperheen uutuus, Siemennäkkärileivontaseos, johon lisäät vettä, öljyä ja suolaa (jos haluat), paista ja voilà: Nauti!


Yhdestä annospussista tulee pari pellillistä.

Tutkaillaan näkkärin tuoteselostetta ja ainesosia hieman tarkemmin. Näkkäri on mm. viljaton, gluteeniton, maidoton, soijaton ja lisäaineeton. Hyvä, hyvä - jo tähän asti. Lisäksi tuote sisältää omega-3-rasvahappoja, kuituja ja magnesiumia. Sen salaisuuden sanotaan olevan kotimainen pellavaöljy. Näkkärissä on maissijauhoa, auringonkukansiemeniä, pellavansiemeniä ja  kurpitsansiemeniä.





Olen lisännyt valmiiseen seokseen
keitetyn veden ja oliiviöljyä.

Levitin taikinan leivinpaperille
käyttäen apuna toista leivinpaperia. 

Kuten näkyy, on taikinassa melkoisesti öljyä.
Noh... eipähän leivinpaperi tarttunut kiinni.

 

Leikkasin taikinan pitsaleikkurin avulla
sopiviksi paloiksi.

Ennen paistamista rouhaisin pellillisten
päälle vielä suolaa.

Kohta alkaa olla valmista, nam!

Rouskis vaan sullekin, jos innostut kokeilemaan!
Näitä voi herkutella ihan tällaisenaan.

Tässä vielä linkki Luminan sivuille, josta saat lisätietoa tuoteperheestä ja myyntipaikoista. Oman leipäseokseni ostin Ruohonjuuresta, jossa pussi maksoi hieman alle 5 euroa.

Ajassa taaksepäin

Aamulla, silmät avattuani tuli vihdoinkin taas halu kirjoittaa - ehkä halu lukemiseenkin taas syttyisi. Olin jo odottanut tätä tunnetta saapuvaksi.

Takana on raskas loppusyksy. Menetin rakkaan läheisen marraskuun lopussa. Suru on edelleen läsnä, mutta ajatukset viipyilevät yhä useammin muistoissa, jotka lohduttavat. Olen saanut paljon lohduttavia sanoja myös ystäviltäni, lämmin kiitos niistä.

Tapaninpäivän aamuna aurinko näyttäytyi joulun sateisten ja harmaiden päivien jälkeen. Sää oli pikemmin keväinen kuin talvinen. Maakin oli (on edelleenkin) musta, sillä lumi oli jo sulanut sateiden vuoksi.

Kauniista säästä innostuneina suuntasimme auton nokan kohti Seurasaarta. Autojen määrästä pystyi nopeasti päättelemään, ettemme suinkaan olleet ainoita, jotka olivat lähteneet kävelylle Seurasaareen. Sekaan kuitenkin mahduttiin ja lenkki tuli tehtyä.


Seurasaaren silta on rakennettu 1890-luvun alussa.

Yksi sillan taidokkaasti tehdyistä katoksista.

Seurasaaressa oli runsaasti lintuja, jotka uiskentelivat enempi vähempi sulassa sovussa pitkin Seurasaarenselkää. Joutsenista kaksi piti ärhäkkäästi puoliaan, kun taas kolmas oli jostakin syystä siirtynyt omiin oloihinsa sillan toiselle puolelle.

 

Helsingin länsipuolella sijaitseva Seurasaari on museosaari,  jonne on siirretty vanhoja puurakennuksia ja kirkkoveneitä eri puolilta Suomea. Saaren ulkomuseo on toiminut vuodesta 1909. Saarella on nykyisin lähes 90 erillistä rakennusta, jotka ovat peräisin 1600 - 1800 -luvuilta.

Tämä kirkkovene on lähes 22-metrinen ja kantaa 100 ihmistä.

Museon vanhin rakennus on viehättävä, puinen Karunan kirkko (1686), joka toimii kesäisin mm. suosittuna vihkikirkkona. Tapuli on rakennettu 1767. Kiertelin kirkon ympärillä pitkän tovin, sillä se on todella kaunis sitä ympäröivine kivimuureineen.

Saaren ja sen ympäristön luonto on mieleenpainuva. Meri, kalliot ja vanha puusto olivat komeaa katseltavaa. Siinä kävellessä tuli taas mieleen, kuinka luonto palkitsee antamalla voimaa.



Kun päivä alkoi laskea mailleen, oli aika lähteä kotiin.

 

Hyvää uutta vuotta 2017

ja kiitos lukijani, kun olet jaksanut pysyä mukana!