Lähellä, mutta silti kaukana

Ennen kulunutta viikonloppua näin isän viimeksi loppukeväällä. Silloin hän vielä tunnisti minut. Naurahti, sanoi nimeni ja puristi lujasti kädestäni.

Isä sairastaa Alzheimerin tautia, joka edetessään nakertaa armottomasti hänen muistiaan ja toimintakykyään. Hän on nyt asunut pari vuotta hoivakodissa, jossa onneksi äitimme pääsee käymään lähes päivittäin. Siskoni ja minä asumme noin 400 kilometrin päässä, joten vierailumme ovat harvakseltaan.

Äidillä ja isällä on lähes 60 vuotta yhteistä elämää takana.

Nyt tavatessamme ei isä enää tunnistanut minua, eikä miestäni. Kun tervehdin ja kerroin meidän tulleen katsomaan häntä, hän katsoi meitä hämmentyneenä - kuin kovasti yrittäen muistaa, keitä olemme. 

Se, ettei läheinen enää tunne sinua, tuntuu pahalta, vaikka tiesin taudin edetessä voivan käydä näin.

Isä sanoo enää satunnaisia sanoja, jotka ovat lähinnä vastauksia kysymyksiin. Hänen katseensa on tulkitsematon, tyhjä - ajoittain hätääntynyt kuin pelokkaalla lapsella.

Käteen hän vielä tarttuu, kuin hukkuva oljenkorteen. Pitää lujasti kiinni, eikä meinaa päästää irti.

Sanotaan, että Alzheimerin tauti on armollinen vain sairastuneelle itselleen, sillä sairastunut lakkaa jossakin vaiheessa tiedostamasta oireitaan. Sen sijaan läheiset näkevät, kuinka sairastunut muuttuu vieraaksi taudin edetessä.

Hän on siinä lähellä, mutta silti kaukana.

Kirjallisuutta:
Anneli Kanto, Pala palalta pois
Hanna Jensen, 940 päivää isäni muistina