lauantai 4. maaliskuuta 2017

Eläköön metsä!

Sain tiistaina puhelun nuorimmalta tyttäreltä. Viestittelemme yleensä pääasiassa WhatsAppin kautta, joten arvelin, että nyt on joko sattunut jotakin tai asia on kiireellinen.

Ensimmäinen arvaukseni osui oikeaan, sillä oli sattunut jotakin. Jotakin, johon reagoin puhtaasti tunnepohjalta, joka kosketti ja pani tirauttamaan myös kyyneleitä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti maininnut, että asumme metsän vieressä. Metsän, joka on tullut lähes 20 vuoden aikana tärkeäksi perheellemme. Tämä suurehko metsä on tärkeä myös kylämme muille asukkaille. Siellä kuljetaan koirien kanssa, lenkkeillään, sienestetään tai muuten vain nautitaan metsän rauhasta ja lintujen laulusta.

Metsä oli aikanaan mukava leikkipaikka meidän kolmelle tyttärellemme. "Saatte mennä niin pitkälle, että kodin pitää vielä näkyä. Menkää vaikka leikkikiven luokse.", sanoin lapsille, kun haikailivat välillä oman pihapiirin ulkopuolelle. Leikkikivi on suurehko, vähän kulmikas lohkare, joka on kuitenkin päältä tasainen. Siinä oli lasten mukava istuskella, syödä eväitä tai kiipeillä.
Koska käyn usein metsässä nauttimassa hapekkaasta ilmasta ja keräämässä energiaa, ovat polut, kivet ja kannot tulleet hyvinkin tutuiksi. Samoin kohdat, joista löytyy sieniä - tai mustikoita. Olenkin jakanut tätä onneani myös blogini kautta. Tämän tekstin alla linkit muutamiin metsää koskeviin blogeihini.
Palataan takaisin tyttäreltä saamaani puheluun. Hän oli havahtunut metsästä kuuluviin ääniin lukiessaan kirjoituksiin. Hänen ikkunastaan näkyy metsään, joten nopealla vilkaisulla selvisi, että "meidän metsää" (oikeasti on seurakunnan metsä) oltiin parhaillaan kaatamassa. Työkone kaatoi puita talomme kohdalta rytisten.
Illalla kotiin tultua avasin metsään johtavan portin, jonka takana odotti lohduton näky. Reilun sadan metrin päässä näin lisäksi parkissa työkoneen, joka lymyili piilossa kuin pahantekijä. Odotettavissa oli, että työ oli vasta alussa ja jatkoa tulee seuraamaan.
Tänään lauantaina metsästä kuuluu jälleen työkoneiden ääniä. Kiirettä tuntuu siis pitävän, ajattelin!
Kävimme mieheni kanssa katsastamassa, missä tilanteessa nyt ollaan. Näytti, että lähes kaikki koivut oli kaadettu. Pystyyn oli jätetty suuria kuusia, mäntyjä ja pienempiä, sekä joitakin suurempia lehtipuita. Sentään joitakin puita, joihin metsässä pesineet lukuisat linnut voivat tulla pesänsä rakentamaan. Mutta pahalta se kuitenkin näyttää; niin raiskatulta ja kovin paljaalta.
Tältä näytti yksi metsän suurimmista poluista viime syksynä.
Tältä polku näyttää nyt.

Kotiin vievän polun merkkikoivu oli vaurioitunut.
Kaadettuja puita on kuljetettu tien varteen odottamaan jatkokuljetusta.
Kotipihalle saavuttuamme huuteli naapurinrouva aidan toiselta puolelta. Hän oli puiden kaatoa seurattuaan aktivoitunut ja soittanut kaupungin kaavoituspuolelle, josta kerrottiin kyseessä olevan harvennushakkuut. Yllättävää kyllä, se tavallaan lohdutti. Metsään oltiin nimittäin kaavailtu uutta asutusaluetta, jota valtuusto ei iloksemme ollutkaan hyväksynyt.

Näin saimme ainakin joitakin vuosia lisää nauttia metsästä, tai siitä, mitä lopulta jäljelle jätetään.

Eläköön metsä!
 

Linkit aikaisempiin "meidän metsää" koskeviin postauksiin:

Metsään mieleni tekevi
Puuhastelua pihapiirissä
Luonto on valmistautunut talven tuloon

2 kommenttia:

  1. Aika musertava näky. Onneksi jättivät jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri, Satu. Kuvissa todellisuus ei tule niin raadollisena esiin, mutta antaa kyllä osviittaa.

      Poista